Sosiaalinen terveydenhuolto; ideologia, jonka tulos on huono

Terveydenhuolto on oikea nimi nyky terveydenhoidolle. Huolto viittaa sosiaaliseen huoltamiseen, ei yksilön itsenäiseen terveydenhoidon mahdolliseen valintaan.

Sosiaalinen näkökulma menee useammin kaiken muun edelle. Tämä on tulosta pitkäaikaisesta sosiaalisesta tulkinnasta, alkujaan hyvää tarkoittavasta ideasta, joka sinällään olisi hyvä, ellei sen olisi annettu rapauttaa terveydenhoitoa. Meidän pohjoismainen kuuluisa malli sosiaalidemokratian varjolla onkin nyt huono isäntä. Se ei palvele maamme terveydellisiä näkökulmia monessakaan tilanteessa jokapäiväisen toimannan keskellä. Ainakaan kotona asuvalle, iästä riippumatta.

 

Oiva esimerkki on kotisairaanhoidon mahdoton tehtävä. Sen alkuperäinen ideologia oli antaa turvattua palvelua laitospaikan sijaan, pitkäaikaisessa hoidon ja hoivan toteuttamisessa. Hoivaan se sopii, yleensä, mutta terveydenhoitoon ei. Hoitosuunnitelmia joudutaan sopeuttamaan ns. ei tarpeellisena, tai ei mahdollisena hoitona toteutuksen ollessa mahdoton kotihoidon puitteissa. Ei tarvitse ihmetellä koko tilanteen karmeutta, kun systeemi sekoittaa hoidon ja hoivan.

Kotihoidon henkilökunta on laitettu mahdottomaan tilanteeseen, liian useassa tapuksessa. Systeemin sisään rakentuu malli, jota ei muualla maailmassa edes yritetä toteuttaa. Kotisairaanhoito on aina katsottu olevan liian vaikeaa ja kallista, mutta meillä sen rajoja hälvytetään, korvaamalla hoivalla kunnon hoitoa tarvitsevissa tapuksissa. Kotisairaanhoidolla tosiaankin tarkoitetaan, muuallakin, ei akuuttitilanteen hoitoa. Eikä missään tapauksessa sairaalahoitoa tarvitsevan asiakkaan kotona istuttamiseen, oli paheneva terveydentila mikä hyvänsä. Näin meillä kuitenkin liian usein käy.

Tilannetta pahentaa uusien ja kokenemattomien hoitajien epätasainen suhde hoitotiimin puitteissa.

Usein ei osata raportoida hoidosta vastaavalle lääkärille, miten asiakkaan tilanne todellisuudessa on, vaan tyydytään hoivaamaan todellisen hoidon sijaan. Esimerkkinä asiakas, nuori, yksinasuva alle eläkeikäinen lonkkavaivainen, jonka liikkuminen hiipuu niin pahaksi, että hän ei pysty nukkumaan sängyssä lainkaan, vaan nukkuu omassa nojatuolissaan kuukaudesta toiseen. Tuloksena paha haava, joka vaatisi haavanhoitoa, ja sen päältä pois oloa, muun tulehdustilan hoidon lisäksi. Kun haava pahenee, parhaassa tapauksessa annetaan asiakkaalle vain oma vastuu valintana, selittämättä kuinka  haava tarvitsee lepoa, ja selitetään, että teemme kaiken minkä voimme. Ainoa hengen pelastava hoito olisi tietysti sänkylepo, ravinteen saanti, mahdollistaminen ilman tupakkaa kivun hoitoon, ja ehkä kirurginen arviointikin, sinertävän värin levitessä koko pyllynalustaan.Puhumattakaan turvonneista jaloista, ja muusta kasvavasta ongelmasta, alkuperäisen tulehtuneen lonkan vaivasta, jonka ansiosta sokeritautikin on kriisitilanteessa. Siis tulehduksen aiheuttama insuliinintarve, minkä piti olla väliaikainen tilanne, vuosi on jo mennyt.

Istuminen on vaarallista, mutta asiakas ei tiedä todellisesta vaihtoehdosta. Asiakas ei ole aina tietoinen valintansa vaarasta, eikä kukaan uskalla sitä ääneen lausua. On vain vaihtoehdottumuus, hänen omasta mielestään. Kipu varmaan häviää, kun tuntokin menee lopulta, mutta kukaan ei halua pitää tilannetta akuuttina, koska kotihoidossa tilanteet ovat vain kroonisia.

Sosiaalisen hoidon korostus on poistanut, uudistuvan systeemimme puitteissa, kokeneet ja tarvittavat sairaanhoitajat: ja heidänkin valtansa on siirretty syrjään, sillä sosionomit myös johtavat kotipalveluita, kuten asumisen järjestelyjäkin.Sairaiden hoitoa sosiaalinen puoli ei tunne, mutta päätöksen teossa he ovat näissä tapauksissa päättämässä, usein hoidon tarpeen arvioinnissakin.

 

Koko sosiaalinen uudistus perustuu terveydenhoidon rapauttamiseen, kun hoidossa ja hoivassa ei palkata oikeaa ihmistä oikeaan paikkaan. Kumpiakin tarvitaan, ja paljon, mutta systeemin on sallittu muuttavan todellista tarvetta, jotta sitten voidaan myydä palvelu, koska julkinen ei osaa! Yksityinen palvelu joutuu jo kuitenkin, toimimaan samoissa puitteissa. Annammeko tämän kaiken tapahtua, vai odotammeko sitä hetkeä, että meille itsellämme ei ole enää oikeaa ammattilaista puolesta puhujaksemme. Kuka enää haluaa toimia huonosti palkatussa, ilman autonomiaa, ja ilman työn tuloksia, melkein kirjaimellisesti, katsomassa sivusta ihmisten kärsimystä, voimattomina.

Systeemi tulee ensin, ihminen on vain pelipalikka.

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu