donnybird

Krisillisyyteen ei kuulu mikään pakko

Ymmärrämme sanan kristiillisyys synonyyminä hyvään toimintaan ja ajatteluun.

 

Käsittelen tässä asiaa laajana kristillisenä ajatuksena, koska en halua puuttua mihinkään eri

ryhmän omaan lakiviidakkoon, omine käsityksineen, tai mitä kaikkea kristillisyys tulisi käsittää.

 

Puhumme kuitenkin suomalaisesta, eurooppalaisesta yhteisöstä kristillisenä yhteiskuntana.

Kristillisyys on monella tavalla edelleen se sana, jota käytämme, vaikka tarkoitamme aivan

tavallisia elämän tapahtumia. Tai sitä perimäkulttuuria, luterilaisuutta, katolilaisuutta jne.

Yleensä kaiken kattavaa kollektivismin ajattelua, jota olemme oppineet pitämään oikeana.

 

Kristillisyys on siis kollektiivinen yhteisvoima, joka johdattelee meitä oman elämän päätöksiin.

Kristillisyys on kuitenkin myös ihmisen keksintö, muiden keksintäjen joukossa.

 

Ennen tätä aikaa, oli muiden uskontojen nimellä menevää aikaa. Ja näitä samoja elämän

perusasioita kuvattiin samoin symbolein, kuten aurinkoa, kuuta, tähtiä, ja kaikkea mikä

muodostaa kuvioita maahan, olivat ne sitten varjoja tai valoja. Sitä meitä suurempaa osasimme

kunnioittaa. Mutta ymmärsimme ehkä paremminkin ennen, että olemme osa tätä maailman

taivasta, ja tähtiä. Olemme riippuvaisia auringon valosta, tiesimme, että meidän ei kannata

yrittää sitä voittaa, vaan siitä oppia. Vaikka  ihminen on oma jumalansa, tulee hänen kuitenkin

kunnioittaa aurinkoa, ja muuta luontoa. Tulee kuitenkin sellainen vaikutelma kaikesta, että

ihminen yrittää kaikessa muokata taivasta, pilviä, jopa hälventää auringon valoa. Kirjaimellisesti

eikä vain mielellisesti, kuten joskus asia ilmaistaan. Kirkoissa saarnataan paholaisesta. Se on

ihminen, joka haluaa muuttaa ympäristönsä, vaikka ei tiedä sen vaikutusta. Ahneus ja oma

etu ovat niitä, jotka saavat pahan aikaan, niin luonnossa, kuin kaikessa muussakin. Ihminen

menee mukaan hyvillä tarkoituksilla, vaikka varsinaiset teot olisivat itse pimeys ja julmuus.

Ymmärrys on yleensä vain pinnallista. Pinnallisuuskin on tarkoituksella luotu elämänmuoto.

Raamatusta löytyy myös sanonta, että kaikki on täällä, kuten on taivaassakin. Eli olemme sitä

samaa tuon näkyvän tai näkymättömän avaruuden kanssa.

 

On kuitenkin paljon vaikeampaa ymmärtää, että opittu edelleen ohjaa, kollektivismin voimin,

enemmän kuin tiedostamme. Sosialismi on itsensä kieltämistä. Uhrautuvaa, sokeaa, ja usein

myös yksilöä raastavaa. Vain oikea yhteisöllisyys kumoaa uhriajattelun, jolla ei mitään voiteta.

Sosialismin uhriajattelu on kuitenkin katolilaisuuden uusi luomus, ,joskus 300 jk.

Niinpä kirkko ja sosialismi, maailman uusi järjestys, tukevat toisiaan. Perinteinen perhe, ja muu

yhteisö, omine ajatuksineen, ja kultuureineen, ei oikein sovi kaiken kattavaan

suvaitsevaisuuteen. Harmi, sillä maailma on paljon edistyvämpi monimuotoisessa

yhteistyössään kaikilla tasoilla. Senhän historian tarinat meille opettavat.

Sellaisessa suvaitsevaisuudessa ei toisen pakottamista tunneta, missään suhteessa, tai millään

tasolla. Yhteistyö ei vaadi mitään nykyajan sosisialismin muotoa.

 

Ja pakottaminen tässä kristillisessä ahdingossa tulee esiin kaikessa, jossa haluamme olla

päättämässä muiden asioista.

Ilman kovaa kohtelua, ei jää vieläkään ihmisen sielu ja ruumis.

Raamattu sanoo, että ihminen on oman temppelinsa haltija, eli vastuussa itse kaikesta mitä

ajattele, ja mitä tekee. Eli jos keho on sairas, ihminen on itse vastuussa, etsiikö apua

tilanteensa parantamiseksi, tai minkälaista apua etsii.

Tietysti olemme kristillisenä yhteisönä järjestäneet asian niin, että voimme auttaa, jos apuamme

pyydetään. Ketään ei tulisi siis käännyttää pois ovelta, terveyskeskuksessakaan.

Ketään ei siis tule parjata, erilaisesta ruumiista, mielestä tai ajatuksesta.

 

Mutta nykyaika onkin mennyt vielä paljon pidemmälle. Ihmistä ohjataan kaikin tavoin tekemään

milloin mitäkin. Tiedämme kuitenkin käytännössä, että ihminen on laumaeläin, joten tekee usein

mitä vaan, jos niin kehoitetaan, yhteisön sisällä. Muslimitkin muuttuvat yhteisömassana, eri

yhteisöissä on erilaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, tai ihmistä loukkaavasta toiminnasta.

 

Ihminen ei siis itse päätä, elääkö kristillisen arvon mukaan vai ei, sen päättää suurempi ryhmä.

 

Kristillisyys, kuten kaikki muukin ryhmäliikehdintä, muuttuu ajan mukana.

 

Emmehän me enää pakota ihmistä ihan kaikkeen, kristillisyydenkään nimessä.

 

Emme pakota kasteelle, emme pakota kirkkoon, ja emme pakota ketään tunnustamaan yhtä

ainoaa oppiakaan. Kristillisiä ryhmiä on useita kymmeniä tuhansia.

 

Mutta kaikesta huolimatta, pidämme edelleen oikeutenamme pakottaa muita jonkin järjestelmän

alle, vastoin heidän omaa tahtoaan. Ja usein näin tapahtuu terveyteen liittyvissä asioissa.

Vaikka ruumis ja henki kuuluvatkin ihmiselle itselleen, haluamme pakottaa monet ihmiset

psykiatriseen hoitoon.

Haluamme jopa laajentaa muiden ihmisten valtaa yhden ihmisen suhteen. Kollektiivinen voima

päättääkin, oletko sairas vai et, et itse. Koska tälläinen ajattelun sairaus on yleensä

ympäristöön sitoutuva, voisiko ajatella, että olisi tärkeämpää muuttaa sitä ympäristöä.

Ihminen on aina luokiteltu mieleltään sairaaksi, jos ei ole ollut samaa mieltä juuri siinä

porukassa. Porukka voi olla minkä kokoinen hyvänsä. Jokainen porukka muodostaa oman

kollektiisen ajattelutapansa ja uskomuksensa, joka muuttuu sitten joskus...

 

Mielen sairaus on muutenkin erityinen ajatus. Onko mieli jotenkin erillinen osa kehoa.

Raamatussakain sanotaan, että kaikki rasittuneet ovat herkässä mielentilassa. Eli jokainen

aina joskus on herkässä mielentilassa, sillä kukaan ei tämän maailman rasitukselta välty.

Eli jokainen kohtaa saman ajallaan, joten tulisi kohdella kaikkia muita, niinkuin haluaisi itse

tulla kohdeltuksi. Mutta kohteleeko ihminen itseään armollisesti. Joskus juuri tämä kilpajuoksu

osoittaa, että ei. Niin miksipä kohdella ketään paremmin, tähänkö se kaikki on johtanut,

kilpailu ja taistelu hengessä porskutamme eteenpäin. Urheat sotilaat, työn raatamat mielet.

Ja mielentilahan sen terveyden taas puolestaan ohjaa. Ja se tulee tosiaan ärsykkeistäkin.

 

Tuleeko meidän pitää käytöstä, joka sekin, on yleensä oman perheen, tai muun ympäristön

luomaa, sairautena. Me luokittelemme kaiken käytöksen sairaudeksi jo nyt! Eikö tämä itsessään

ole ihmisen sairastuttamista, ihmisen oman minän mitätöimistä, ihmisen alistamista kristillisin

hyvein, kollektivismin paremmintietävien johdolla. Kuitenkin kaikki mitä syömmekin, vaikuttaa

käytökseemme. Ohjeita satelee, virallisia suosituksia, vaikka mitään ei voida todistaa.

 

Jos käytös on toisen mielestä loukkaavaa, ei sitä osata sanoa, vaan viedään se toinen vaikka

oikeussaliin. Me siis osaamme kaiken, mutta emme osaa lähestyä toista ihmistä. Emme anna

kenenkään lähestyä meitä. Emme muista, että se toinen ihminen on juuri samanlainen kuin

itse olet. Olet siinä unessa, jota Yrjö Kallinen kutsui koko ihmiskunnan unitilaksi. Ei ole

osuvampaa ilmaisua.

Ja mitään tätä ei tietenkää tapahtuisi, jos ihminen ei kilpailisi toista vastaan. Eli asettuisi

uhrilampaaksi, ja kollektivismi sosialismi kristillisyys ahdinkoon. Kaupankäynnin kappaleeksi.

 

 

Ja samaan aikaan korostamme yksilön omaa vastuuta. Vastuuta ei missään yhteisössä voida

ottaa vastaan, jos sitä ei oikeasti olekaan. Vastuu on nyt suurilla korporaatioilla, joita niitäkin

johtaa kollektivismin hyväksyntä. Ja vastuuta vaaditaan, mutta se ei toteudu.

 

Tilanne on paradoksinen; neuvostoaikaa moititaan, vaikka valtio otti vastuun, ja kanan

kakka pystyttiin hyödyntämään. Tänä päivänä ei niin ole, koska yksityinen taho takoo rahaa,

eikä sen toiminta enää perustu luonnonmukaisuuteen, omaan vastuuseen. Nyt voimme sitten

nauttia näistä erilaisista kollektivismin hedelmistä, ja kanankakatkin täyttävät merten rannikot.

Vastuu kun on sekin, hyvin muuttuva tekijä, riippuu kuka sen perään kyselee!

Keskieuroopan joet ovat ruskeita, pitäisi sioillekin rakentaa oma systeeminsä, mutta kenen

on vastuu. Euroopanunionin päätäntävaltaa varmaan odotellaan...kukaan ei vielä pakota

vastuulliseen liiketoimintaan.

 

Uskonto on aina pakottanut, on aina syrjinyt, ja aina taistellut yksityistä ihmistä vastaan.

Korporaatiot ovat alkaneet käyttäytymään hyvin samanlailla, etenkin mitä isompia ovat.

Ei kaiketi sitä euroopantalousmyllerrystä olisi ilman taistelevia korporaatiovoimia.

 

 

Kuitenkin uskomme, että uskonnolliset järjestöt, ja kirkot muuttuvat ajan mukana, kuten

yksityinen ihminen. Uskomme, että kollektiivinen voima voi jotenkin hallita ihmistä, hyvälläkin.

Muuttuko korporaation luonne, jos siitä ei tule todellista yhteisöllistä yhtiötä. Onko lopulta

pakko kansalaistaa kaikki pankitkin, koska muuten niiden luonne ei muutu. Onko se luonne

juuri sitä kollektivismin luomaa ahneus hyväksyntää, josta olemme joutuneet kärsimään.

 

 

Mutta koska haluamme eri syistä pakottaa ihmisen yhteisön jäseneksi, ja pelkäämme vapautta,

luomme yhä enemmän sääntöjä. Säännöt ovat tarpeellisia juuri joukkovallan takia. Eivät

niinkään yksilölle. Niinpä kolmikantaa pidettiin parhaimpana järjestelmänä, vaikka

puutteellisenakin.

Mutta se olisi parempi kuin moni muu, mutta sekin on, useimmissa yhteisöissä, alasajettu.

 

Tietysti ajatellaan, että kun kirkko ei voi enää vangita ihmisen ruumista ja sielua kuten ennen,

täytyy muun yhteisön ottaa se rooli itselleen. Ekumeeninen liike tosin tekee parhaansa.

Ihminen kuitenkin toimii juuri niin kuin se ympäröivä yhteisö. Jos ihminen pakotetaan johonkin,

hän huomaa alistuksen voiman, hän vihastuu. Luonto taistelee vastaan.

 

Jokainen kansakunta tunnetaan vihastaan ja kaunastaan. Alistaminen ja pakottaminen on

pitänyt maailmansotia ja ristiriitoja yllä, samoin myös pienemmissä yhteisöissä.

Moni lapsi on paennut omien vanhempien pakkovallasta, monien laitosten pakkovallasta, ja

samoin nuoret haluavat paeta kaikesta pakosta, vaikka viinan avulla, jos eivät fyysisesti.

 

Vanha sanonta, että voit saavuttaa haluamasi tuloksen joko hyvällä, tai pahalla, pitää edelleen

paikkansa. Pahaa on kaikki mihin kuulu pakko, toisten ylivalta.

 

 

 

Ihmiset eivät ole oppineet tekemään asioita hyvällä mielellä, hyvällä tavalla, ja kuuntelemaan

omaa sisäistä ääntään. Emmehän usko kenenkään omistavan sellaista mieltä, joka vain haluaa

tunkeutua toisten sielujen sisälle, ja valloitta toisen ihmisen elämän. Se ei kuulu kulttuuriimme.

Mutta huomaamattamme omaksumme kaiken ympärillämme...yhteisöön on helppo mennä

mukaan, jos ei vaadita omaa vastuuta, tai omaa ajattelua. Kouluissa oikea vastaus annetaan,

sitä ei tarvitse etsiä. Siinä koko yhteiskunnan turmio. Älä mieti, tottele vaan, sokeasti.

 

Olemme lähtöisin kulttuureista, joissa kaikissa katsottiin taivaan tähtiä, ja aurinkoa.

Ymmärrettiin, että ihmisen elämä on kuin taivaan tähti. Se tuikkii ikuisesti, ja sen rakenne

muuttuu kuten tähdenkin, ja syntyy taas uudeksi tähdeksi.

Ihmisen valo on ihmisen oman ajattelun, oman pään keskellä. Jos ihmisen elämän ja valon

haluaa sammuttaa, voi pimeyden peitteen laittaa toisen kehoon vain pakkokeinoin.

Pakkokeinoja ovat myös kaikki kaupalliset ja lailliset pakotteet. Koko teollinen kulttuuri.

 

 

Koskaan ei ihmisen pakottaminen ole ollut yhtä laajamittaista kuin se nyt on.

 

 

Jos haluamme uuden ja valoisan tulevaisuuden jälkeläisillemme, emme voi pakottaa

ketään mihinkään. Meidän tulee kehittää keskinäistä ymmärrystä, ja oppia enemmän, mistä

kaikista historiallisista seikoista kaikki oppiminenkin juontaa. Oppiminenkin on ollut tiukan

kontrollin, että pakon alla. Yleensä rajatussa kontrollissa. Sekin tulee päästää

pakkopaidastaan.

 

Kuuluisan elokuvaohjaajan sanoin: jos meillä on pieni tietoisuus, on meillä myös pieni

ymmärrys. Mutta jos meidän tietoisuutemme kasvaa, kasvaa myös meidän ymmärryksemme.

Ja ilman ymmärrystä, emme tule oppimaan, mitä on rakkaus, tai mikä on elämän tarkoitus tällä

planeetalla. Emme ymmärrä koko maailmankaikkeuteen luotua järjestelmää. Ja me emme

sitä luoneet, se oli jo ennen meitä.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Toimituksen poiminnat